Olen 26-vuotias nuori nainen ja päätin juosta ensi kesänä maratonin. Kun ensimmäisen kerran muutama vuosi sitten sanoin ääneen vielä jonain päivänä juoksevani tuon matkan, aika moni varmaan mielessään hymähteli ajatukselle. Ylipainoinen, täydellisen liikkumaton löysä nahjus. Taisin itsekin ajatella näin. 

Oikeastaan ajatus syntyi Helsinki City Marathonin liikkuvassa katsomossa, kun olimme siivittämässä serkkua maaliin. Liikkuva katsomo siksi, koska piti ehtiä mahdollisimman moneen eri paikkaan kannustamaan. Ilmassa oli urheilukisan tuntua, ja taisin jäädä koukkuun. Aloin harjoitella lenkkeilyä, ensin kävelemällä ja pikkuhiljaa opettelin juoksemaan hitaasti.

Aikaa on nyt kulunut neljä vuotta, ja syyskuussa, noin kuukausi takaperin, kun tulin elämäni toisen puolimaratonin maaliin tiesin, että täysipitkä maraton on juostava. Ei ole muuta mahdollisuutta. Viikon vedin henkeä ja sitten jatkoin juoksemista. Aikaisempina vuosina lenkkeily oli jäänyt talvikaudeksi telakalle. Itse asiassa tänä keväänä, kun vedin lenkkitossut ensimmäistä kertaa jalkaan, piti niistä irroittaa edellisen syksyn viimeisen juoksukilpailun siru. Oma laiskuus vähän hymyilytti, mutta samalla myös harmitti.

Sen lisäksi, että päätin juosta maratonin, päätin myös luopua ylimääräisistä kiloistani. Jokaista kiloa on rakkaudella vaalittu tähän asti. Kesän aikana kiloja jäi juoksulenkin varrelle kymmenen. 42 viikossa olisi realistista päästä eroon ainakin 20 kilosta huolta, murhetta ja tuskaa. Niin, sitä ne aiheuttavat. Ja ei, en minä silloinkaan ole mallinmitoissa.

Tähän blogiin tallennan paitsi ajatuksiani juoksemisesta, laihtumisesta ja elämänhallinnasta, myös henkilökohtaiset saavutukseni ja heikot hetkeni.